Yli vuorten ja kukkuloiden

Kulutettuani ensin kuuden tunnin edestä Hiacen takapenkkiä Vang Viengistä Luang Prabangiin, josta eteen päin yhdeksän tuntia pari vuotta tuoreemmalla Hyndailla, olen tullut siihen tulokseen, että elämysmatkailu auton takapenkillä on täysin mahdollista.

Laosin pohjoisemmat osat tuntuvat olevan kauttaaltaan vuoristoisia, ja tiet kylien välillä tekevät sitä kuuluisaa makkaraa pitkin kukkuloiden reunoja ja solia. Eteneminen on hidasta, mutta maisemat ovat palkitsevia ja vaihtelevia. Tie nousee, laskee, kiemurtelee läpi korkealla vuorten rinteille olevien kylien lävitse ja sukeltaa välillä alemmas, josta jylhempiä mäkiä joutuu katselemaan rajusti yläviistoon.

Jylhaa

Mitään kuskin unelmia nämä reitit eivät liene. Sen lisäksi, että tie mutkittelee runsaasti, ne ovat myös tehokkaasti kuoppaisia. Ei riitä, että tie pujottelee, kun tiellä itselläänkin joutuu pujottelemaan. Kolinaa on mahdotonta välttää, ja sääliksi kävi sitä ensimmäisen matkan Hiacea. Täällä iskarit ovat ainakin hyötykäytössä. Lisää päänvaivaa kuskille aiheutaa vastaantuleva liikenne. Molemman suuntainen. Nämä ovat pääteitä kaupunkien väleillä, ja kaikenlaista härveliä aina isosta rekasta mopoon tulee eteen sekä nokka että perä edellä. Paljon riippuu kuskin kaasujalasta ja menopelin koneen tehosta. Aina ei pääse lujempaa vaikka haluaisi. Monituiset ohitukset sujuvat yllättävän sujuvasti pienellä yhteistyöllä ohitettavan kanssa. Havaintojeni mukaan, vilkku oikealle päin tarkoittaa, että ainakaan juuri nyt ei näy vastaantulijoita, joten voi ohittaa. Vilkuttamalla vasemmalle ohitettava varoittaa, että nyt ei kannata. Äkkinäisiltä väistöliikkeiltä ei näissä juhlissa voi välttyä, mutta uskoakseni emme, ainakaan Laosilaisella mittapuulla, ole olleet yhdessäkään vaaratilanteessa. Tilannenopeudet ovat loppujenlopuksi melko hitaita.

Lisaa jylhaa

Lisätunnelmaa matkaan luo aina se samainen komea parrakas blondi, joka nuokkuu olkapäätäsi vasten ja koittaa koivillaan vallata koko istuinosaston. Kuten mainitsin, vuorten rinteillä on säännöllisesti kyliä. Talot sijoittuvat nauhana tien ympärille ja välillä kylää jatkuu pidemmänkin matkan verran. Sen verran sisäinen antropologini heräsi, että kovasti yritin tarkkailla taloja, ihmisiä ja heidän tekemisiään, jotta saisin edes jonkinlaista käsitystä, millaista elämää vuorenrinteillä vietetään.

Vuoristokylaa

Varsinaista sukellusta paikalliseen kulttuuriin auton ikkunasta ei saavuteta, mutta jotain voi päätellä jo näin ohimennen. Lapset käyvät koulua, mikä on iloinen asia. Lapsia näkyy jatkuvasti teiden varsilla koulupuvut päällä menossa tai tulossa koulusta. Kouluja tuntuu löytyvän pienemmistäkim pitäjistä, mutta koulumatkat venynevät silti melko pitkiksi. Talot tehdään pääosin raaka-aineesta jota on helposti saatavilla, eli bambusta. Katot näyttävät olkikatoilta. Melkein jokaiseen kylään mahtuu ainakin jokunen kivitalo. Sisältä talot lienevät erittäin askeettisia, kuten Kaakkois-Aasialaiseen tyyliin tuntuu kuuluvan. Ihmisiä näkyy seisoskelemassa ja istumassa yllättävän paljon. Kiire ei ainakaan näy olevan. Vuorten rinteillä näkyy runsaasti viljelyksiä, joiden laadusta en ole juuri saanut selvää. Television antennilautanen löytyy lähes jokaisen majan kyljestä.

Tiedä sitten millaisia päätelmiä näistä havainnoista pitäisi tehdä, mutta suurempaa hätää ei vuorten ihmisillä tunnu olevan. Ihmettelin myös, mikä saa ihmisen muuttamaan niin täydellisen epäkäytännölliseen maastoon. Vaikea vastata, mutta kuka ääliö muuttaisi kylmään pohjolaan?

Pakarat kyllä vähän puutuivat.