Kuten jo aiemmin mainittu, ensivaikutelma Kambodzasta ei ollut erityisen miellyttava. Rajan yli tuonut matka sisalsi suuren maaran huijausta, hyppysellisen koijausta ja paalle hieman kusetusta. Karvasta ensipuraisua seurasi kuitenkin paljon positiivista, ja lopulta keitoksesta syntyi, muutamaa hassua sivumakua lukuunottamatta, varsin makoisa. Saavutimme jopa muutaman eravoiton paikallisista koijareista, joista Kari Jussila ansiokkaasti jo sanasen kirjoittikin.
Siem Reap oli mukava pieni kaupunki Angkorin temppelialueen liepeilla. Kaupunkia ei tarvinnut kauaa kavella havaitakseen vallitsevan rajun kaksijakoisuuden, joka luonnollisesti syntyy, kun maailmankuulu nahtavyys laitetaan tavallisen pienehkon khmer-kylan viereen. Siem Reapin keskusta baari- ja ravintolakatuineen muistuttaa mita tahansa turistien kansoittamaa matkailukylaa. Nightmarketin kadut ovat taynna jalka-, kala tai vartalohierontaa tarjoavia helousooreja (tama sana kaipaisi erityisesti niita hiivatin pisteita) ja muita kaupustelijoita. Luksushotelleja on lukuisia. Pienehkon keskustan ulkopuolelta alkaa kuitenkin valittomasti enemman ja vahemman koyhan, mutta selvasti paikallisen, nakoinen asuinalue. Kontrasti on silmiinpistava. Katoava teiden paallystys, joka paljastaa aluetta vallitsevan punaisen ja tomuisen maapohjan, korostaa ilmiota entisestaan.
Reppureissaajan nakokulmasta Siem Reap on jopa melko malsa kaupunki. Vaikka patevaa hostellia on tarjolla kilometrikaupalla, tuntuvat kaikki matkaajat olevan vain lapikulkumatkalla, eika ainakaan meidan kahden guest housen otoksemme tarjonnut juurikaan kontakteja muihin selkareppumatkaajiin. Heita ei vain yksinkertaisesti nakynyt. Siem Reap on niin sanottua kertakayttoviihdetta. Sinne tullaan, katsellaan temppeleita ja haivytaan.
Kerattyamme muutaman paivan voimia suuntasimme mekin lopulta Angkorin temppeleille. Henkilokohtaiset odotukseni olivat melko korkealla, ja kuten niin usein, hieman liian korkealla. Se auringonlaskun aikaan kuvattu suuri temppeli ei ollutkaan aivan niin iso ja taivaskin oli hieman pilvinen. Puiden juurakoissa seisova kaupunki nayttikin hieman enemman kivikasalta. Kaiken lisaksi muinaiset insinoorit ovat keksineet levittaa temppelinsa ties kuinka monen neliokilometrin alueelle. Hikihan siina tuli kavellessa, vaikka valimatkat kuljettiinkin tuktukilla. Noin. Valitin.
Todellisuudessa korkeiden odotusten alittamisesta huolimatta, (Ne lienevat kotoisin jostain Euroopasta, kun olen joskus haikaistynyt suurten katedraalien massiivisuudesta.) kokemus jai silti kelpo tasolle. Yksittaisena rakennuksena kuuluisa Angkor Watin temppeli ei mielestani veda vertoja jo mainituille Euroopan suurille katedraaleille, (okei, toiset eivat ole maanneet viidakossa metsittymassa ja murenemassa kuutta sataa vuotta) mutta kokonaisuutena ja historialtaan Angkorin alue on suuri ja ihmeellinen. Erityisesti mieltani lammitti Ta Phromin temppelin alue. Se on se, josta otetut kuvat nayttavat puiden juurien nielemia seinia ja rakennelmia. Ajatus, etta koko temppeli on kaivettu esiin muutaman metrin hiekkakerroksen alta on hyvin mielenkiintoinen. Sivuhuomatukseksi annettakoon heti, etta en varsinaisesti tieda onko se kaivettu maan alta, mutta puiden juuret muurin paalla seka seinien raioissa korkeallakin tasolla piileksiva hiekkakerros viittaisi johonkin tallaiseen. Lisaksi se mainittu kuusisensataa vuotta itsenaista viidakkoelamaa antaa lisatukea teorialle.
En yhakaan tieda tahi muista, minka nimisella vuoritemppelilla vietimme auringonnousun, mutta pidin siita. Temppeli oli Angkorin alueen korkeimmalle huipulle rakennettu ja sielta oli hyvat nakymat joka puolelle. Laajalle alueelle levittaytyneet rauniot jakaantuivat karkeasti turistin nakokulmasta kahden tyyppisiin. Oli yksittaisia yleensa melko korkeita temppelirakennelmia. Naiden ymparilla oli usein kiviaitoja tai muuta rakennelmaa. Sitten oli laajempia, mutta matalia temppelikomplekseja, jotka muodostivat sokkeloisia ja usein valitettavan kivikasamaisia rakennelmia. Kuten K. Jussila kertoi, kiersimme itse vain vahaisen osan kaikista raunioista. Ne olivat toki samalla ne kaikkein suosituimmat kohteet.
Oman jannityksensa raunioiden tutkimiseen toivat eri mielenkiintoiset rappuset, joita pitkin kivuttiin temppeleiden huipuille. Tuhatluvun ylipapit lienevat olleet askellukseltaan melkoisia vuorikauriita. Jyrkahkojen askelmien leveys vaihteli kahdenkymmen sentin molemmin puolin ja korkeutta oli askeleella saattoi helposti olla puoli metria. Valitettavasti liikuntarajoitteisille tarkoitetut nousuvaihtoehdot olivat tainneet unohtua muuten kovin esimerkillisilta khmer-insinooreilta. Portaiden vanhahkosta iasta johtuen myos sielta taalta askelmia puuttui joko osittain tai kokonaan. Hauskuutimme itseamme ajatuksella vastaavista temppeleista Suomessa, jossa ei taatusti olisi paastetty yleisoa lahellekaan moisia rakennelmia ilman turvavaljaita tai -kaiteita. Itsekin teki mieli korkeammalla katsoa tarkkaan mihin jalkansa laittoi, enka usko, etta vuosien mittaan on selvitty taysin ilman henkilovahinkoja nailla raunioilla.
Vaikka paiva Angkorissa oli raskas, oli akut ladattu niin tehokkaasti, etta seuraavana paivana vaivasimme itsemme viela ihmettelemaan Siem Reapin lahistolla sijaisevaa kelluvaa kylaa. Kylaa, joka sijaitsee kokonaisuudessaan veden paalla. Talot kelluvat, kuin veneet vapaina laineiden paalla. Syyta moiseen jarjestelyyn emme voineet kuin arvailla, mutta todennakoisesti yksi tekija voisi olla Tonle Sapin jarvi, jonka koko vaihtelee radikaalisti sade- ja kuivakausien valilla. Jarvella ei siis ole varsinaisesti stabiilia rantaviivaa lainkaan, joka tekee rannalla asumisesta melko hankalaa. Kyla myos naytti aarimmaisen koyhalta, joten voihan olla, ettei kylan ihmisilla ole yksinkertaisesti varaa asua muualla.
Herra K. kuvaili aiemmassa blogitekstissa sita ihmetysta, joka syntyi, kun saavuimme satamaan, josta veneretken kylalle tuli lahtea. Paikallisen kalastajasataman sijaan (olikohan taas hieman romanttiset odotukset) tarjolla oli jonkinsortin laivaterminaali, joka kautta virtasi bussilasteittan korealaisia turisteja isoihin jokipaatteihin. Itsehan olin realistisesti odotellut, etta voisimme palkata satamasta itsellemme pienen jokipaatin kuskeineen muutamalla dollarilla, jolla voisimme itse kayda kiertelemassa kylaa. Todellisuudessa saimme taisteltua itsellemme parinkymmenen hengen veneen, jonka tosin saimme sitten kokonaan itsellemme, ja joka kuljetti meidat ennalta maarattya reittia kylien keskella sijaisevaan matkamuistomyymalaan. Sinansa reissu oli ikavasta romantiikan rikkumisesta huolimatta varsin viihdyttava. Kylat oli mukava nahda ja maisemat olivat hienot. Toisaalta oli todella hairitsevaa huomata kylalaisten todella koyhat olot, kun kylan lapi virtaa jarjestelmallisesti massoittain hyvin maksavia ($15-$20/reissu) turisteja pallistelemassa naiden asuinsijoja. Olisiko se nyt sitten ironista vai mita? Todellisuudessa emme toki tieda tarkkaan kuinka hyvin tai huonosti kylissa voidaan.
Tassa vaiheessa todettakoon, etta kirjoitan blogia nyt rajusti myohassa, ja hieman sarmemmin blogia paivittava matkakumppanini Jussila on kirjottanut jo omat tarinansa retken seuraavista kohteista kambodzan alueella.
Phnon Penhista itselleni jai paallimaisena mieleen suurkaupunkin vilkas liikenne. Kokonaiskuvani kaupungista jai kovin vaillinaiseksi, silla teimme vain yhden kavelyn kaupungilla, eika sekaan ollut erityisen kattava. Taman lisaksi liikuimme melko pienella alueella, josta loysimme kaikki tarvitsemamme palvelut.
Killing fieldsien ja S21-kuulusteluvankilan tapaisista turistikohteista jai kovin ristiriitaiset tunteet. Oli koskettavaa ja pysayttavaa tutustua Kambodzan traagiseen ja veriseen lahihistoriaan. Toisaalta en tieda, onko kenellekaan hyvaksi kiusata itseaan nailla kauheuksilla, mita Puna-Khmerien hallinto sai aikaan. Jollain perverssilla tavalla sain luotua ainakin omaan paahani assosiaation kauhuelokuvien viehatykseen, joissa katsojat hakevat kikseja itseaan kiusaamalla. Talloinhan tosielaman kauheuksista on luotu ihmisten viihdetta, jota voidaan pitaa vahintaankin arvelluttavana. Tama on tosin tavallista viihdeteollisuuden piirissa. Tekstini perustuu tositapahtumiin. Itsekin koin silti historian mielenkiintoisena ja Kambodzan viranomaisten eduksi voin todeta, etta naista kohteista pyydetyt paasymaksut olivat todella vaatimattomia. Angkoriin verrattavasta bisneksesta ollaan viela kaukana.
Aikamme Kambodzassa paattyi rantalomaan Sihanoukvillen kaupungissa. Kaupungissa itsessaan ei ole kaytannossa mitaan nahtavaa. Kuten niin monet turistikaupungit, kadut ovat taynna ravintoloita, guest houseja ja matkatoimistoja. Sihanoukvillessa viihtyakseen on pysyttava todella ohuella rantakaistaleella, silla juuri pariakymmenta metria kauemmaksi meresta ei kannata lahtea muuta kuin palveluiden perassa. Luontoakaan ei kummemmin ollut nahtavaksi.
Kuusi yota vierahti kuitenkin leppoisasti enemman ja vahemman keisarillisten mahahairioiden siivittamana. Oli minun vuoroni potea Kambodzan taudiksi ristimaamme mahatautia. Samaisena paivana, kun ylitimme Kambodzan rajan, ystavamme P. Virta sairastui jonkinlaiseen mahapopoon. Samanoloinen ripuli on sitten siita asti seurannut seuruettamme koko Kambodzassa oleskelun ajan. Onneksi rannalla maatessa vessa oli lahella ja nestetta oli riittavasti tarjolla. Energiaakaan ei juuri tarvinnut kirjan sivujen kaantelyn lisaksi kuluttaa.
Loytamamme bungalow-kyla muutaman kilometrin paassa Sihanoukvillen keskustasta oli todella sootti. Mielestani se edusti vahvasti jotain hawaijilaistyyppista suunnittelua olkikattojen ja joka paikkaa peittavan vaalean hiekan takia. Paikka oli erittain rauhallinen. Omistaja pariskunta oli sympaattinen, mutta englanniltaan kovin harvasanaista. Riittavasti tulimme toimeen.
Kiersimme Kambodzasta siis ehka ne kaikkein tavallisimmat turistikohteet. Kolme suurempaa kaupunkia. Taman lisaksi nakokulmaa maaseutuun sai bussin ikkunasta seka matkojen aikana tehdyilta saannollisilta levahdystauoilta. Kaikenkaikkiaan mukavaa aikaa koijareiden maassa, jossa opimme myos tulemaan paremmin toimeen naiden kanssa. Suurin voitto otettiin paikallisista liikennepoliiseista, jotka selatettiin taydellisella englanninkielen unohduksella. Viimeinen puristus Kambodzan kanssa kaytiin raja-asemalla, jossa ylittaessamme maan rajaa, viranomaiset pyysivat yhden dollarin leimausmaksua. Tahan emme suostuneet, ja pienen vankaamisen jalkeen selvisimmekin periaatteinemme rajan ylitse maksutta. Tullesamme Laosin rajalle, virkailijat pyysivatkin jo kahden dollarin leimausmaksua. Olimmeko tulossa yhtaan parempaan paikkaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti